Tämä on tositarina siitä miten rauhallinen maalaiselämä voi olla pienestä kiinni. Metsästäjiä on monenlaisia, on kunnollisia ja sitten on muita. Asumme ruotsinkielisellä ja harvaan asutulla maalaisseudulla jossa luulisi saavan olla rauhassa mutta kuten huomaatte, kaikki voi olla vain pelkkää  illuusiota.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä kun tuossa kylätiellä viereeni pysähtyi auto josta vanhemman puoleinen mieshenkilö huusi minulle avoimesta sivuikkunasta jotain ruotsinkielellä. Sen verran sain heti selvää että kysymys koski metsäpalstaani ja alueen käyttölupaa mestästykseen. Hirviporukka kaiketi liikkui alueella ja omistamani maa-alue sattui sopivasti osumaan siihen keskelle. Asiahan on niin että jos en lupaa anna, heidän täytyisi kytkeä koiransa kiinni ja ase pussiin tai haulikko taitettuna. Itse en ole metsämiehiä alkuunkaan, vaan mieluummin annan eläinten juoksennella ihan vapaasti. Toki ymmärrän riistanhoidon merkityksen mutta tarinan edetessä voitte huomata pienen mutta mielestäni riittävän syyn epäillä joidenkin metsästäjien riistanhoito kykyä.

 

Päätin olla antamatta lupaa tuolle metsästysseuran sihteerille koska hänen käytöksensä oli jo ennestään tiedossa. Nimittäin eräänä kesänä ajaessani nurmikkoa, tein havainnon pienestä koirasta joka juoksi iloisesti pitkin kylätietä ilman omistajaa. Ilmeisesti koira oli päässyt omistajiltaan karkuun ja hajujen perässä se kuljeskeli tietä pitkin pois näkyvistäni. Jatkoin nurmen ajoa kunnes kuulin miten auto oli tulossa ilmeisen suurella nopeudella ja katsoin tulosuuntaan. Näin miten se pieni koira juoksi tiellä henkensä edessä autoa karkuun ja kohdallani se pieni koira sai hypättyä ojaan nipin napin ennenkuin auto olisi osunut siihen. Auton kuski vieläpä oikein ohjasi sinne pientareen reunalle kuin osuakseen koiraan. Näinpä vielä sen typerän naurahduksen mikä kuskilta pääsi kun se näki koiran hyppivän ojaan. Tämä kuski oli samainen mies joka pyysi lupaa mailleni.

 

Samana iltana ovikello soi ja naapurin isäntä oli kuullut jostain että en ollut lupaa mailleni antanut. Hänen viestinsä oli, että näillä kulmilla ei kukaan ole koskaan kieltänyt metsästyslupaa ja tämän porukan kanssa ei ole leikkimistä. Joten hän piti ehdottoman tärkeänä sitä että minun kannattaisi oman etuni mukaisesti perua päätökseni ja myöntää lupa. Lyhyen tuumailun jälkeen päätin että on se jo sitten aika pistää paikalliset metsästäjät hyväksymään muiden maanomistajien päätökset ja totesin että ei, lupaa en aio antaa. Kiertäköön maaplänttini jos se minusta on kiinni. Naapuri häpyi oveltani ja esitti huolensa puolestani. Kiitos siitä.

 

Näillä main metsästäjät ovat vähän villiä porukkaa ja säännöt ovat ilmeisesti vain viranomaisia varten. Minulla on talon alla pihaa muutama hehtaari, ihan hoidettua pihaa kaikki ettei sen puoleen pitäisi asiassa olla mitään epäselvää. Talvisin näkyi usein saappaan jälkiä keskellä pihaa jotka monesti johtivat johonkin veriseen temmellykseen hangessa. Aivan, siis selviä metsästys jälkiä keskellä piha-aluetta. Seurailin näitä jälkiä aikani ja havaitsin niiden olevan samanlaisia joten kaiketi yksi ja sama henkilö metsästelee siinä ihan asumuksen tuntumassa.

 

Asia kärjistyi kun eräänä sunnuntai aamuna klo 10:00 aikoihin ollessani aamupalalla, kuulin valtavan pamauksen. Kesti muutama hetki ennenkuin tajusin sen olleen laukauksen ja kuulin koirien haukuntaa ihan liian läheltä. Menin olohuoneen ikkunalle katsomaan ja näin miehen noin viiden metrin päässä makuuhuoneen ikkunasta kivääri kädessään. Samassa hän laukaisi uudelleen siihen betonisen lipputangon juureen ihan lonkalta. Olin aivan ihmeissäni, eihän näin voi tapahtua. Avasin oven ja menin terassille. Näin miten mies ei tajunnut minun olevan siinä, hän aivan tärisi ilmeisesti takaa-ajon adrenaliini kickseistä. 

            - Mitä ihmettä sä teet! Karjaisin.

            - E-En minä mitään, minkki,minkki! Mies panikoi ja viisoi pusikkoon josta kuului vikinää.

 

Siinä hädissään mies ei tiennyt mitä olisi tehnyt joten hän kääntyi ja potki haavoittuneen eläimen pois pusikosta, tallasi saappaillaan sen kuoliaaksi kun ei kerran voinut enää ampuakkaan.

 

Seisoin edelleen siinä terassilla täysin ihmeissäni siitä miten tämä kaikki voi edes olla totta. Jos en olisi ollut kalsareissa ja miehellä asetta, olisin todennäköisesti singonnut itseni aidan yli sen miehen kauluksiin. Käännyin ja menin sisälle tuumailemaan.

 

Mies käveli koirinensa pois pihaltani kantaen elotonta ruskeaa eläintä kädessään. Edelleenkään en tiennyt mitä tekisin. Seuraavana päivänä päätin soittaa asiasta poliisille. Selitin tapahtuneen ja tein puhelimitse rikosilmoituksen. Langan toisessa päässä oleva viranomainen otti tiedot ylös ja kertoi asian käsittelyssä kuluvuvan viikon pari.

 

Meni viikko ja kaksi eikä kuulunut mistään mitään. Päätin soittaa poliisille kysyäkseni miten asia etenee. Puhelimeen vastasi joku joka siirsi puhelun eteenpäin. Lopulta sain langanpäähän henkilön joka alkoi olla kiinnostunut asiastani. Kysyin tekemäni ilmoituksen perään ja seurasi hetken hiljaisuus kunnes puhelimesta kuului ettei ilmoitusta löydy mistään. Olin hieman ihmeissäni siitä että tekemäni rikosilmoitus oli kadonnut kuin tuhka tuuleen vaikka kyllä perusteellisesti asia tuli selvitettyä puhelimessa. No, tehtiin sama uudelleen ja konstaapeli sanoi asian taas kestävän jonkin aikaa mutta ottavat yhteyttä sitten kun on sen aika. Taas kului pari viikkoa eikä mistään kuulunut mitään. Päätin soittaa takaisin laitokselle. Sieltä vastattiin, tiedustelin asian tilannetta ja vastaukseksi sain että asiaa hoitava henkilö on lomalla. LOMALLA! Siis kukaan ei hoida koko asiaa sillä aikaa kun joku on lomalla. Kysyin että saisinko poliisi päällikölle johon sain vastauksen että hänkin on lomalla. Pyysin apulaispäällikkölle, mutta hän ei sitten taas ollut muuten vain paikalla. Lupasin soitella seuraavana päivänä uudelleen. Soitin seuraavana päivänä apulaispäällikölle ja ihme kyllä hän vastasi puhelimeen. Kerroin asiani ja myös sen miten tyytymätön olin asian etenemiseen. Hän sanoi että kyllä hän tietää asian ihan hyvin ja samaan hengenvetoon hän alkoikin jo kyselemään että mistä tässä olikaan kyse! Kerroin siis viranomaisille jo vähintään kolmatta kertaa koko asiasta josta oli tuohon mennessä kulunut jo kolme kuukautta. Apulaispäällikkö lupasi hoidella asiaa. Kerroin ennen puhelun päättymistä että seuraavaksi soitan helsinkiin jos täälä asiaa ei saada hoidettua.

 

Meni kaksi viikkoa jonka jälkeen minut kutsuttiin kuulusteluun. Iltasella kävin antamassa lausuntoni kuulusteluissa joka kirjattiin tarkoin ylös. Ongelmana asiassa oli että minulla ei ollut todistajaa vaan tässä oli minun sanani metsästäjän sanaa vastaan. Toki eihän se metsästäjä voinut tietää oliko talossa ampuma hetkellä muita vai ei. Kuulustelun aikana kävi myös ilmi että poliisi oli ollut yhtydessä metsästäjään joka oli kieltänyt ampuneensa pihallani, no olipa yllätys mutta aseen  hän myönsi koska olin aseen sen verran hyvin kuvaillut. Pienoiskivääriksi se oli iso ääninen ase, en edes usko että se oli peinoiskivääri mutta olkoon.

 

Meniköhän muutama viikko kunnes tuli postissa päätös asiasta. Metsästäjä sai 160 euroa sakkoa ja siinä kaikki. Katselin ihmeissäni lappua ja päätin että seuraavaksi tähän ei poliisia sotketa. Jos kerran täällä maalla saa olla niin kuin huvittaa, niin ollaan sitten. Mietin oliko tyyppi jonkun poliisin tuttuja tai konstaapeli jopa samassa metsästysseurassa koska ilmoituksen teko oli näin työlästä, olihan kyse kuitenkin ampumatapauksesta johon luulisi viranomaisten kiinnostuksen syttyvän.

 

Päätin että seuraava kivääri tontillani päätyy talon kivijalkaan. Hirvitti ajatuskin siitä, että kenties jonain päivänä omat lapseni leikkivät pihalla ja joutuvat kohtaamaan tälläisen tapahtuman tai jopa pahempaa.  Koska joku ihminen saa vahinkoluodista?

 

Pari iltaa myöhemmin oli sama heppu taas pihallani tonttuilemassa, menin ulos kysymään asian perään johon hän totesi taas yhtä fiksusti:

        -          Täällä oli kissa jossain....mä näin. Hän silmäili ympärilleen.

 

Johon vastasin:

        -          Meillä on myös kissa. Ja kysyin, että saattoikohan se olla meidän kissa?

 

Kaveri veti hiljaiseksi ja häipyi koiransa kanssa pihaltamme, tiesin, että oma kissamme oli sohvalla sikiunessa mutta halusin pelastaa jonkun toisen kissaparan päivän kiusaajaltaan.

Tämän koommin en ole kyseistä henkilöä nähnyt pihallamme, jätinkin naapurin kautta sille terveisiä että ei tarvitse kutsumatta tulla enää ikinä.

 

Muistan päivän 23.12 eli juuri jouluaaton alla, päästin koirat ulos etuovesta pihamaalle. Vedin takin niskaan ja avasin oven uudelleen. Samalla hetkellä kuulin miten joku huuti kuin palosireeni. Ihmettelin, että kuka pihallani nyt huutaa ja miksi ihmeessä. Kurkistin ovesta ja näin kun omat koirani paimensivat jotain ajokoira narttua pihassamme. Naapuripellolla juoksi lihava mies lumihangessa huutaen niin maan vietävästi ja kiroillen samaan sävyyn. Minut nähdessään hän vasta huutikin. Kuulin että ukko huuteli minulle johon vastailin lyhyesti, että tule lähemmäs jos on asiaa. Kohta ukko tulikin pihatiemme päähän autollaan. Se oli se sama mies joka pyysi metsästyslupaa maillemme. Lähestyin miestä joka punnersi itseään vanhasta lavavolkkarista puhkuen pihalle. Huuto sen kuin jatkui ja vieläpä ruotsiksi. Kävelin äijää vastaan ja sieltähän se saapui, puhkui ja puhisi, olivat ilmeisesti jääneet jumpat vähemmälle kun ei ollut palautunut siitä peltojuoksusta vieläkään puhekuntoon. Lopulta päästiin asiaan, ukko karjui minulle suoraa huutoa:

        -  Et voi pitää koirias tuollalailla ulkona!.

        -  Hä? Siis omalla pihallaniko? Kysyin.

        -  Niin! Et voi pitää niitä ulkona!

 

        -   Totta helvetissä mä voin pitää koiriani mun omalla pihalla! Ärjäisin.

        -   SUN koira oli MUN pihalla joten mitä v****a sä mulle huudat! Aloin jo oikeasti hermostua miehen typeristä puheista.

 

        -    Seuraavaksi mä ammun sun koirat! Ukko uhkaili.

 

Ukko paineli sinne volkkarin takaluukulle ja kaivoi kiväärin sieltä todeten uhmakkaasti:

        -   Tällä, tällä mä ne ammun! Ja osoitteli asellaan.

 

Tässä kohtaa vereni kiehahti ja astuin aivan äijän naaman eteen, mies oli aavistuksen lyhyempi ja reilusti tukevampi. Sanoin sille että laki se on sullakin ja jos näen vielä tuon tykin niin se on entinen tykki. Ukko alkoi perääntyä ja kiljui: Älä koske! Älä koske! Astelin sitä päin autolle saakka kunnes se kömpi takaisin sinne volkkariinsa ja sovittiin pikaisesti ettei enää koskaan nähdä.

 

Sopimus ei ihan pitänyt koska kerran sen ajokoira oli meidän pihatien päässä vaanimassa. Katsoin että mitäs sillä nyt on mielessä ja huomasin kissamme istumassa keskellä pihaa. Ajokoira oli selvästi lukkiutunut saaliiseensa ja lähti tulemaan lujaa juosten pihatietä pitkin kohti minua ja kissaa. Ajattelin, onpa hölmö koira jos se luulee että pääsee mun ohi kissamme kimppuun. Juuri ennen kohtaamistamme sivusta tuli Miro, meidän rottis uroksemme ja teilasi täystaklauksella vastapalloon sen ajokoiran joka lensi monta metriä törmäyksen voimasta. Kissa ehätti karkuun eikä sillä ajokoiralla ollut enää haluja kissan perään. Koira luikki vinkuen takasin kotiinsa ja satuin näkemään vilauksen siitä ukosta kun se lymyili puskien takana eikä uskaltanut  tulla hakemaan karkuun päässyttä koiraansa pois.

Sama toistui sen ukon toisen koiran kanssa. Kahden nyrkin kokoinen Jack Russelin terrieri singahti pihaamme ja taas Miro pölähti paikalle kuin tyhjästä, juosten suu auki kopaten suuhunsa koko koiran. Koira juoksi takaisin tielle ukon luokse joka nappasi sen syliinsä ja lyllersi pois tiehensä.

 

Kerran talviaamuna se samainen Jack Russel oli ilmestynyt pihaamme, eikä sillä ollut minnekkään kiire joten päätin että nyt kannan otuksen takaisin kotiinsa. Nappasin koiran kantoon ja lähdin kävellen tietä pitkin. Päästyäni lähemmäs omistajien taloa näin miten ukko käveleskeli hermostuneena kylätiellä edestakaisin. Kun mies näki minut ja näki koiransa sylissäni, tuli hänelle kiire. Ehkä sillä lirahti tippa housuun koska hänellä oli varmasti aito huoli siitä että kanniskelen sinne raatoa, olihan meillä värikäs menneisyys ihan tuoreessa muistissa. Koira oli kylläkin ihan mukava ja kiltti, melkein harmitti palauttaa se tuolle raivostuttavalle miehelle. Jätin koiran ukolle ja kävelin pois.

 

Näiden tapahtumien jälkeen pihamaamme on rauhoittunut irtokoirista ja metsästysintoilijoista jotka eivät hallitse palavaa haluaan jahdata otuksia oli ne sitten kotieläimiä pihapiirissä tai villieläimiä metsissä.

© Marko Tammilehto 2008