Se oli kesä 1993 kun ajelin autollani Vaasan esikaupunkialueella, Ristinummella. Eräässä risteyksessä näin sinisen Saab 96:n pysähtyneen tien viereen, autosta nousi nuorimies avaten apukuskin puoleisen oven päästäen koiransa ulos jaloittelemaan. Näky oli minusta järisyttävä, mikä uljaan näköinen otus. Se oli Rottweiler, pidin näkemästäni ja aloin harkita koiran hankkimista itselleni. Mietin että, sitähän pitää ulkoiluttaa jalkaisin ja vieläpä säässä kuin säässä. Minulla kun ei ollut edes talvikenkiä. Olin sen verran kloppi, että ajoin autolla joka paikkaan ja mielellään ihan oven tuntumaan jotta kävelymatka jäisi lyhimmäksi mahdolliseksi. Jaloissani sellaiset pikkukengät joita silloin tavallisesti tuollaiset klopit käyttivät, nekin olivat käytössä muotoutuneet kaareviksi kippuroiksi koska ainoina kenkinä ne joutuivat jaloissani viihtymään. Asiaa mietittyäni parisen viikkoa alkoi käsitykseni koiranpidosta vahvistua ja päätös jo häämötti harmaissa aivosoluissani. Ainut mikä minua suretti, että koiranpentu joutuisi olemaan yksin kotona töissä ollessani. Mietin vielä pari päivää kunnes olin ihan varma että, kyllä asiat siitä järjestyy ja sehän on pentu vain lyhyen aikaa.

Päätös oli valmis, siltä istumalta lehti kouraan ja etsimään sopivaa pennun luovuttajaa. Tärkein lähtökohta oli tietysti hinta ja sitten että maantieteellinen sijainti olisi mahdollisimman lähellä. Taisikin sattua niin että sen viikon paikallislehdessä oli ilmoitus jossa kaupiteltiin terveitä pentuja ja vieläpä eläinlääkärin tarkastamia. Mietin että siinä olisi tilaisuuteni koska hintakin tuntui kohtuulliselta. Soitin numeroon ja sanoin lyhyesti olevani kiinnostunut pennusta. Kasvattaja kysyi että kumpaa sukupuolta se sitten mahdollisesti olisi, kysymys yllätti minut täysin koska en ollutkaan nähtävästi ottanut huomioon kaikkea päätöstä tehdessäni. Tuumin että tosiaan niitähän on kahta sorttia. No kasvattaja helpotti tilannettani ja antoi lyhyen oppimäärän kurssin siinä puhelimessa jonka perusteella päädyin urokseen, ihan vaan siksi koska siitä tulisi todennäköisesti suurempi kuin nartusta. Sovin tapaamisen ja kirjoitin tarkasti osoitteen sekä kellonajan ylös jotta varmasti olisin ajoissa. Parin päivän päähän sijoitettu käynti alkoi olla käsillä ja pennun nimeäkin olin jo suuhuni sovitellut. Robi tuntui aluksi hyvälle, olihan siinä alkukirjain R niin kuin Rottweiler ja olin tyytyväinen.

Suuri päivä koitti, olin kuin partiopoika siellä ajallaan odottelemassa innoissani että minkähän näköisiä ne mahtaa pentuna olla kun olivat niin mahtavia aikuisena. Soitin ovikelloa ja toivoin kuulevani askeleita jotka helpotuksekseni kuuluivatkin melko pian. Oven avasi tummahiuksinen parikymppinen naisihminen joka tervehti ystävällinen hymy kasvoillaan, astuin sisälle vanhaan puutaloon jonka sisätilat olivat kärsineet inflaation ajan saatossa. Tein havainnon ettei sisustukseen oltu satsattu juurikaan ja päädyin siihen että sinne ei ole rakentamisen jälkeen tuotu muuta kuin ruokaa. Nenääni tuntui koiranhaju josta päättelin olevani lähellä tavoitettani.

Talon isäntä oli minua vuoden tai kaksi vanhempi, hän tuli olohuoneesta eteiseen minua kättelemään ja ajattelin että siinähän on kova sälli kun hän kasvattaa oikein Rottweilereita. Silmistäni varmasti kuvastui kunnioitus häntä kohtaan, sen verran epäilevästi hän minua silmäili. Isäntä johdatti minut pentuhuoneeseen joka oli aidattu sellaisella lautavalmisteisella rakennelmalla joka näytti ihan itse tehdyltä, varmistin asian ja niin se olikin. Silmät ymmyrkäisinä katselin pikkuisia toukkia jotka liikkuivat aitauksessa kömpelösti, eivät ne nyt ihan vastanneet käsitystäni jalosta vartiokoirasta jollaisen olin mielikuvissani kuvitellut. Tunsin että minua taidetaan huijata, mahtavatkohan olla edes rotukoiria. En kuitenkaan kehdannut paljastaa ajatuksiani vaan kyykistyin alas katsomaan lähempää, ainakin ruskeat merkit tuntuivat aidoilta. Olin kuvitellut tilanteen jo etukäteen sellaiseksi, että odotan kunnes joku pennuista tulisi minun luokseni jolloin sanoisin että sen täytyy olla tämä joka niin halusi tulla katsomaan minua. Eihän se mennyt sinne päinkään, isäntä sanoi tylysti että tuo, tuo ja tuo on vielä ilman omistajaa ja että muut on jo myyty. Yhtäkkiä valinnanvarani hupeni yhdestätoista pennusta kolmeen, änkytin että onko niistä vapaista yhtään urosta. Isäntä vastasi että on yksi ja se on tuo, eli vaihtoehtoja ei ollutkaan enää lainkaan. Hapuilin pennun syliini ja silitin sen päätä. Siinä se olisi sitten, minun ihka oma koirani, samassa se iski maitohampaansa ranteeseeni ja sätkin tuskasta. Olin yllättynyt siitä että tuo rääpäle pystyi puremaan tuolla tavoin ja olin täysin vakuuttunut että Rottweilerin puruvoima aikuisena olisi sitä luokkaa kuin kaverini olivat kertoneet, kerta kaikkiaan mahtava otus. Isäntä kysyi mitä mieltä olin pennusta johon totesin itsevarmasti että se on jo minun.

Isännän kehotuksesta laskin pennun takaisin aitauskompleksin sisäpuolelle ja siirryimme keskusteleman olohuoneeseen. Ajattelin sen olevan papereita vaille valmista, jälleen yllätyin kun isäntä alkoi kysellä asuinolosuhteitani ja työtäni sekä kaikkea niihin liittyviä asioita. Päätin kaikesta huolimatta olla täysin rehellinen ”tyypille” koska jotenkin hän kuitenkin saisi selville valehdelleeni. Hän kysyi myös että miksi halusin juuri Rottweilerin, vastasin ylpeänä että pidin koiran olemuksesta ja halusin itselleni seuraa sekä hieman karskimman kaverin yön pimeisiin hetkiin. Sanomaani seurasi hiljaisuus ja pariskunta katseli toisiaan kuin punniten että voikohan tuolle ihmispololle antaa edes kultakalaa. Hetken asioita puituamme pääsimme olennaisimpaan osaan eli paperihommiin. Täytin vikkelään vaadittavat paperit ja isäntä mainitsi sivulauseessa osamaksu vaihtoehdosta jotakin jonka mieleni rekisteröi välittömästi, ilmainen laina siis, ajattelin. Ilman muuta se sopi myös minulle joten sovimme että puolet heti kun pentu haetaan, toinen puoli jaetaan kahteen ja maksetaan kahden kuukauden kuluessa, jälleen olin tyytyväinen. Nousimme ylös kolhoosisohvalta, (olin ehtinyt sen jo nimetä siinä ollessani), ja kättelin onnistuneen kaupan kunniaksi.

Tein lähtöä eteisen puolelle kun isäntä sanoi että tuolla oven takana on pentujen isä, ja osoitti kiinni olevaa väliovea. Siinä oli ikkuna josta saatoin kurkata pentujen iskää. Kurkkasin hieman varoen ja näin miten suuripäinen uros istui juuri ikkunan alareunan korkeudella ja tuijotti minua suoraan silmiin eleettömin ilmein. Mahtoiko se edes hengittää. Olin sen verran kuullut kavereilta että koiralle täytyy näyttää kuka on kuka joten päätin katseellani viestiä tuolle urokselle että se olen minä joka kertoo kaapin paikan. Tuijotin tiukasti eläintä silmiin, oven takaa alkoi kuulua matalaa murinaa. Aivan kuin koiran silmät olisivat jotenkin lukkiutuneet minuun ja aloin olla jo hieman epävarma tilanteen kulusta. Päätin kuitenkin jatkaa koska olihan vahva ovi välissämme. Ei kulunut kuin sekunti tai kaksi kun uros ponnahti ikkunaa vasten niin että ovi näytti pullistuvan sen painon alla, lensin säikähdyksessäni melkein selälleni, sanoin vau! Otin suunnan takavasemalle silmäillen otusta siltä varalta että se pääsisi jotenkin tuolta kimppuuni. Poistuin talosta tyytyväisenä kuitenkin hieman kummeksuen uroksen outoa käytöstä selvää johtajaa kohtaan, pudistelin vaatteistani vanhan rakennuksen tomut ja ajoin kotiin.

Oli jo syyskuun loppua kun pennun noutohetki koitti, hirmu jännää nähdä millainen siitä oli tullut tuona parin viikon aikana kun en ollut sitä nähnyt. Soitin ovikelloa jälleen ja päätin samalla että se saisi olla viimeinen kerta tässä talossa, tällä kertaa oven tuli avaamaan isäntä aina vain yhtä aurinkoinen ilme kasvoillaan tervehtien. Astuin sisään ja ajattelin että tämä on äkkiä hoidettu, rahat kouraan, pentu kainaloon ja kotia kohti mutta eipä ollutkaan. Seurasi parin tunnin selvitys siitä miten pentua ruokitaan ja millaista ohjausta se tarvitsisi heti alkuun. Meinasin ottaa herneen nenään koska tunsin että minua aliarvioidaan, että en muka tietäisi miten koiranpentua pitäisi käsitellä. Olinhan lukenut pari ohutta kirjaa ja minulla oli muutama luotettavan tuntuinen kaveri jotka tuntuivat tietävän koiranpidosta kaiken tarpeellisen. Vihdoin koitti hetki jolloin rahanvaihto tapahtui ja kättelimme jälleen, olin pakahtumaisillani jännityksestä.

Suljin oven perässäni ja kannoin pentua autoani kohti, avasin takaoven ja sijoitin pennun etukäteen penkille asettamani pyyhkeen päälle. Juttelin sille jotakin, tuntui hölmöltä puhua sille koska eihän se ymmärtäisi sanaakaan ja joku sivullinen ihminen saattaisi pitää minua outona. Ajoin lyhintä reittiä kotia kohti silmäillen aina tilaisuuden tullen mitä Robi takapenkillä puuhasi. Siellä se koko matkan istui ja ihmetteli outoa kuljetusmuotoa, autohan oli sille ihan uusi kokemus.

Ylpeänä nostin pennun autosta ja päästin sen maahan. Oikein toivoin että joku naapuri tai edes joku tulisi ja huomaisi uuden tulokkaan, mutta ei ketään. Sisätiloihin päästyämme alkoi paikkojen tutustuttaminen, kiersimme huoneiston joka kolon läpi. Minulla oli tavaramääräni nähden aivan liian suuri vuokrahuoneisto, huonekalut riittivät nipin napin vain yhteen huoneeseen joten toinen huone oli automaattisesti pennun käytettävissä.

Olin ostanut lemmikkieläintarvike liikkeestä valmiiksi ruokakupin, vesikupin, kaulaimen, leluja sekä taluttimen. Taluttimen ostoon liittyi pieni opetuksen sana, olin valmiiksi miettinyt että Rottweilerillä pitää olla tyyliin sopiva talutin ja mikään ei sopisi paremmin kuin kiiltävä ketju. Siispä sellaista etsimään, löysinkin sellaisen mutta myyjä ehti hätiin. Hän kysyi millaista etsin ja millaiselle koiralle, selitin hänelle mielikuvani. Hän kysyi minulta, haluaisinko minä että korvanjuuressani kilisisi ja helisisi kokoajan sellainen raskas ja kylmä ketju, jos kuvittelisin vielä kuuloni muutamia kymmeniä kertoja herkemmäksi. Tulin vakuuttuneeksi myyjän ammattitaidosta joten en lähtenyt kiistelemään asiasta sen enempää koska tajusin hänen todellakin olevan oikeassa, tuon laajemman näkökulman takana täytyi olla ihana ihminen kun hän noin osasi ajatella pennun parasta.

Tuli ilta ja pentu ihmetteli yksinäistä oloaan välillä siitä ääneenkin minua muistuttaen. Annoin sille ruokaa ja vielä sen syödessä kiskoin jo kamppeita niskaan ehtiäkseni viidennestä kerroksesta alas ennekuin pentu alkaisi vuotaa. Ehdin ajoissa ja onnittelin itseäni onnistuneesta ajoituksesta, hyvinhän tämä tästä etenee. Ulkona ei tavattu vieläkään ketään, ihmeellistä. Muuten kyllä tuntuu olevan vilkasta mutta nyt kun oikein odotin, niin ei sitten ainoatakaan ihmistä. Oli jo ilta edennyt yli yhdentoista, aamulla aikainen herätys joten oli siirryttävä petivaatteiden väliin muutamaksi tunniksi. Sijoitin Robin nukkumapaikan aivan sänkyni viereen jotta saatoin silitellä sitä nukahtamiseeni saakka.

Yö oli täysin rauhallinen, aamu kuudelta soi kello. Nousin hieman pirteämpänä kuin yleensä, olihan aamussa jotakin poikkeavaa. Pentu venytteli itseään ja siristeli silmiään laittaessani valot päälle. Pentu nousi ylös ja samassa pissalätäkkö levisi sen taakse. Ai noin nopeastiko tuokin tapahtuu, ihmettelin. Mielessäni jouduin laittamaan aamutoimet ihan uuteen järjestykseen, ei enää sinnittelyä sängyssä, ei ensin aamukahvia, ei lehtien lukemista vaan rivakasti tekstiilit niskaan ja ulos jos haluaa välttyä käsikosketukselta pissan tai kakan kanssa. Tänä aamuna se oli jo myöhäistä, söin ja annoin Robillekin ruokaa. Sitten seurasi hetken kävelylenkki lähikulmilla ennen töihin lähtöä, ulkona oli jo melko viileää ja kosteaa. Olihan syksy jo pitkällä ja talvi antoi tulostaan alkupaloja. Tein lähtöä työmaalle, pentu jäi eteiseen pää kenossa katselemaan lähtöäni. Suljin oven perässäni ja poistuin.

Iltapäivä oli jännittävä, mitähän pentu oli päivän mittaan keksinyt itselleen tekemistä. Tuskin se nyt nukkuisi koko aikaa. Pääsin rappukäytävään ja kuuntelin, ei kuulunut mitään erikoista joten jatkoin nousua ovelle saakka. Kuuntelin oven takana mutta en kuullut mitään erikoista joten avasin oven valmiina tekemään havaintoja kaikesta tapahtuneesta. Jalkoihini levisi ilmavirran mukana miljoona pientä paperinpalaa jotka muistuttivat erehdyttävästi päivän postia. Sähkölaskukin taisi olla tuossa ja muutama muu. Siinä siis ensimmäinen korjattava kohta, suljin oven ensin kerättyäni silput rapusta pois. Pentukin ilmestyi jostain kuin tyhjästä tulijaa tutkimaan. Hieman epäillen se katseli minua hetken kunnes tunnisti ääneni. Se alkoi heiluttaa hännäntynkää ja tuli iloisena luokseni, olin tyytyväinen vaikka posti olikin kelvottomassa kunnossa.

Illalla käytiin muutamia kertoja ulkona pienillä sekä niillä isommilla tarpeilla ja kaikki sujui kuin unelma. Tavattiin jopa puhuva ihminen. Hän halusi tulla katsomaan pentua, olin ylpeydestä soikeana ja rinta rottingilla. Sanoin että sen nimi on Robi ja hymyilin leveästi, ihminen kysyi että sanoinko sen olevan Robin?, hmm Robin kuin Robin Hood? Sehän kuulosti mainiolta ja päätin ristiä sen välittömästi uudelleen ja totesin ihmiselle että sehän se, ei taida tämä puhelias kulkija tänä päivänäkään tietää antaneensa koiralleni uuden nimen. Hetken hän jaksoi rapsuttaa kunnes totesi että on jatkettava matkaa. Samat ajatukset minullakin alkoi nivelissä jo olla mutta en kehdannut ilmoittaa asiasta. Pääsimme vihdoin jatkamaan lenkkiä, ajattelin että olikohan tuo ihminen aivan ok kun noin kovin pentu häntä kiinnosti mutta tulin lähiaikoina huomaamaan että näitä ihmisiä riitti kuin meren mutaa siinä ympäristössä.

Kotona tein postiluukun alle korin jonka modifioin polkupyörän sarviin sijoitettavasta korista, sähköklemmareilla kiinnitin sen oveen ja kokeilin käytännössä sen toimivuutta. Hyvin toimi ja postin pois saamiseen tarvittaisiin hyvin toimiva käsi joten pentu ei ikinä saisi postia pois tuolta. Mietin mielessäni että kyllä sitä nyt huomenna harmittaa kun olin noin fiksu ja kykenin estämään sen aikeet ihan kädenkäänteessä, kehräsin omahyväisyydessäni.

Illan mittaan sain totutella isojen sekä pienien asioiden siivoamista. Vähän oli naama messingillä kun isoja asioita koitin hengittämättä poistaa sisätiloista, muuten kaikki sujui hyvin. Seuraavana aamuna avasin kaiketi silmäni ensimmäisen kerran parkkialueella pentu narun päässä, koska tuntui siltä kuin nukkuisin yhä. Ei tämä voinut olla totta, kai tuo otus pian lakkaa pissaamasta heti kun herään ja voin palata entiseen aamurytmiin koska se tuntui sopivan kropalleni parhaiten. Ei silti ettenkö heräisi nopeammin kylmän ilman tunkeutuessa vaatteiden raoista iholleni, mutisin itsekseni jotain.

Töihin lähtö oli kuin kopio edellisen päivän tapahtumista, mutta iltapäivä oli taas jännä. Mitähän tänään, hiippailin ovelle, en kyllä tiedä miksi tein niin. Kaiketi kuvittelin tulevani salaa rikospaikalle jos jotain olisi tapahtumassa, niin voisin tehdä yllätys hyökkäyksen. Avasin oven ja odotin näkeväni ehjän postin korissa, mutta ihme ja kumma, kori oli tipotiessään. Kukahan mahtaa tietää jotain asiasta, astelin eteiseen ja näin vilauksen hännäntyngästä joka oli menossa nurkan taakse. Päättelin sieltä löytyvän loputkin koirasta joten seurasin perässä. Siellä pentu makasi kori suussaan ja postit postimerkin kokoisina palasina ympäri huonetta, miten se saakin levitettyä ne noin tasaisesti. Katselin koria ja mietin, mikä kohta minun erinomaisesti suunnitellussa systeemissä oikein petti. Jouduin soittamaan sähkölaitokselle ja tilaamaan uuden laskun jotta voisin sen maksaa ajallaan. Korjasin korin entiselleen ja kiinnitin sen oveen takaisin, tosin hieman järeämmillä komponenteilla.

Havaitsin imuroidessani että eteisestä näyttää puuttuvan pari jalkalistan pätkää, etsin niitä mutta tuloksetta. Epäilin pennun sotkeutuneen jollakin omituisella tavalla näiden listojen mystiseen katoamiseen. Oikeastaan olin ihan varma asiasta. Pari listaa sinne tänne, eihän tämä rakennus siihen sorru jos ne puuttuu, sitä paitsi kuka sen tietää vaikka ne olisikin puuttuneet jo alunpitäen, todistelin itselleni. Seuraavat päivät kuluivat suunnilleen samaa rataa, kakka ja pissaleikit olivat jo arkea johon en enää reagoinut niin voimakkaasti, aikaiset aamulenkit alkoivat tuntua jo siedettäviltä ja aloin mielestäni tunnistaa pennusta erilaisia luonteen ominaisuuksia.

Robinin lempi leikki oli takaa-ajo sisätiloissa, (saattoihan olla että mieleni teki minulle tepposet ja leikki olikin minun mieleeni). Asuntoni huoneistoratkaisu oli sen mallinen että se suosi tällaisen leikin harrastamista. Makuuhuoneen ja olohuoneen yhdisti keittokomero ja eteinen yhdisti lenkin toiselta puolelta eli huoneistoa saattoi kiertää ympäri täysin esteettä. Etelän puoleinen seinä oli melkein pelkkää ikkunaa josta voi katsella vastaavanlaisen kerrostalon pohjoisen puoleista seinää, sekä talon asukkaiden ikkunoista huoneistoihin sisälle täysin esteettä. Tietysti sama mahdollisuus oli heillä katsella meitä. Se ei minua haitannut, ajattelin että jos jotakuta kiinnostaa minun asiani niin kovin niin katselee sitten. Leikittiin varmasti päivittäin tätä superjännää leikkiä jossa minä juoksin pentua karkuun minkä paljaalla lattialla villasukat jalassa ehdin, välillä kulmilla pysähtyen ja kärkkyen kuin pesiksen huippuosaajat konsanaan. Kului muutama viikko ja havaitsin vastakkaisen talon asukkaiden viihtyvän ikkunoissaan yhä enemmän ja enemmän. En välittänyt heistä, tuumin vain että ihme porukkaa.

Meni viikon päivät ja taas tein havainnon ihmisistä toisen talon ikkunoilla, ne tuntuivat tarkkailevan huoneistoni tapahtumia oudon kiinnostuneina. Päätin tuijottaa takaisin ikään kuin viestiäkseni heidän jääneen kiinni vakoiluistaan, samalla etsin syytä mielessäni tähän erikoiseen asiaan. Voisikohan olla että ennen muuttoani tähän huoneistoon tässä olisi asunut joku kaunis nainen joka mahdollisesti viihtyi ikkunan edessä vähissä vetimissä, kuka tietää, joka tapauksessa vedin sälekaihtimet kiinni. Lähipäivinä sain vastauksen tuohon kyseiseen asiaan, keksin sen ihan itse. Olin pimeän aikaan ulkona ja olin jättänyt vahingossa asuntooni valaistuksen päälle. Sattumalta katsoin ylös kohti huoneistoani ja kas kummaa, näkymähän oli kuin televisiossa. Saatoin melkein nähdä täältä saakka maustepurkkien etiketit keittokomeron hyllyltä. Oli kuin halolla olisi lyöty kun hoksasin että miltähän se mahtaisi näyttää kun juoksisin nyt tuolla tuulispäänä koiraa karkuun villasukat jalassa. Poskiani alkoi kuumottaa. Pelkkä ajatuskin kaikkien niiden ilmeiden kirjosta joita kasvoillani esiintyi varsin runsaasti tuon leikkisession aikana, sai minut tulipunaiseksi. Teki mieli kaivaa siitä paikasta tunneli sisälle jotta en vahingossakaan törmäisi rappukäytävässä hassusti hymyileviin ihmisiin. Tästä lähin pidin sälekaihtimet tiukasti suljettuina aina kun olin kotosalla ja yritin unohtaa tapahtuneen, mitä nopeammin sen parempi.

Lenkeillä ollessamme havaitsin muiden koiranomistajien halun jakaa mitä omituisempia neuvojaan ihan ilmaiseksi, pelkkä nyökyttely ja kuunteleminen sai ne uskomaan olevani täysin samaa mieltä. Vaikka en ole ollut eturivissä silloin kun on järkeä jaettu, niin lohtu se on sekin että siellä takarivissä on täytynyt olla ruuhkaa niihin aikoihin. Tuntui kuin olisin jokin neuvomagneetti joka veti hyviä ja vähemmän hyviä neuvoja puoleensa. Kai olin niin reppanan oloinen pentuni kanssa että ihmiset kokivat tarvitsevani heidän tukeaan. Paras oli kun kerran lenkillä meitä vastaan käveli keski-iän ohittanut naisihminen, juuri kohdallamme hän pysähtyi ja alkoi oikein paatoksella paasata että hän tulee heti huomenna hakemaan ruokailuryhmän tuoleineen pois koska ne olivat kuulemma hänen. Koetin selittää että rauhallisesti rouva hyvä, kyllä minä olen itse pöydän tuoleineen hankkinut ja sinua ei ole silloin näkynyt mailla eikä halmeilla joten osuutesi kalusteisiini on olematon, sanoisin jopa mitätön. Tietysti olemassaolollasi voi olla jokin symbolinen merkitys mutta oikeutta kalusteisiini tai muuhun irtaimistooni sinulla ei ole eikä tule koskaan olemaan. Keskustelu jäi siihen. Hän jäi suu auki katselemaan minua ja totesi että anteeksi kovasti, luulin teitä erääksi toiseksi herraksi jolla sattuu olemaan tuon näköinen koira. Jatkoin matkaani aavistuksen huvittuneena tuosta välikohtauksesta ja hymyilin itsekseni.

Kuukaudet kuluivat kuin siivillä ja Robin kasvoi pikkuhiljaa aikuisen mittoihin. Tuohon aikaan olin jo karistanut kaikki egonkohotus ajatukseni poistiehensä ja alkanut todenteolla harjoittelemaan Robinin kanssa erilaisia harjoituksia. Tavoitteena oli vaatimattomasti remmissä vetämisen loppuminen. Ei aikaakaan kun eräänä aamupäivänä Teeriniemellä lenkillä ollessani tapasin mieshenkilön jolla oli kaksi valtavan suurta Rottweiler urosta. Hän pysähtyi minut nähdessään ja alkoi jutella kuin vanhalle tutulle. Hän kertoi olevansa menossa jollekin kentälle vähän juoksuttamaan koiriaan ja pyysi minua lähtemään mukaansa tuonne jotta koirat saisivat leikkiä keskenään hetken aikaa. Epäröin koska epäilin leikin olevan väärä sana kuvaamaan noiden suurien otuksien mittelöä ja jos siihen seattaisiin vielä tämä minun nuori rimpula niin mitähän siitä seuraisi. Taivuin kuitenkin herran pyytöön ja seurasin metsän poikki hänen perässään tuolle kentälle.

Hän esitteli että tässä on Sry:n Vaasan ala-osaston kenttä, ahaa ja mikähän tuo Sry on, kysyin. Hän selvensi sen olevan Suomen Rottweileryhdistyksen Vaasan ala-osaston käytössä oleva maa-alue jossa olisi harjoitukset joka tiistai ja torstai. Olin kuulemma tervetullut harjoituksiin ja kohta sieltä itseni löysinkin. Olin rivissä kuin orpo tikanpoika joka ei tiennyt mistään maailman ”palkkioista” ja ”pakotteista” yhtikäs mitään saati sitten ”tottiksesta” ja muista alan sanastosta. ”Motivaatiopatukka”oli yksi sellainen sana joka tarttui korvaani ja sellaisen halusin nähdä koska mielikuvitukseni muovasi siitä vaikka millaisen ihmevälineen. Joka sitten osoittautuikin ihan tavalliseksi puruleluksi. Kentällä harjoitteli paljon konkareita joilla oli eläimet hallinnassa ja tekivät kaiken kellontarkasti. Katselin haavi auki koirien toimintaa ja vertasin omiin onnistumisiini jotka kalpenivat näiden konkareiden suoritusten rinnalla mitättömiin mittasuhteisiin. Päätin että vielä jonain päivänä olen heidän kanssaan samalla viivalla ja voin jopa ottaa ääneen kantaa koulutusvinkkeihin.

Meni vuosi jolloin minut äänestettiin ala-osaston hallitukseen ja olin otettu. Kului vuosi niin olin tilintarkastaja, siitä vuosi niin olin ala-osaston puheenjohtaja, saaden samalla tilaisuuden oppia lisää koirista. Kierrettiin ympäri suomenmaan, Tampereella, Lahdessa, Espoossa, Helsingissä ja muuallakin kun vain jossain sattui olemaan joku tunnettu luennoitsija paikalla puhumassa. Kaiken kaikkiaan nämä vuodet antoivat paljon ja opin valtavasti koiran käsittelytaitoa ja varsinkin ymmärtämään koiran perustoimintoja joiden mukaan koiraeläimet ovat vuosisadat toimineet.

Robin oli hyvin hallinnassa ja olin kilpaillut sen kanssa muutaman kerran kohtalaisella menestyksellä. Olimme mukana monessa touhussa, vartiokeikoilla, järjestysmieshommissa ja muissa suuremmissa tapahtumissa joissa tarvittiin koirapartioita.

Muutama vuosi aiemmin olin hankkinut sille kaverin, Rystyn, uros Hyvinkäältä joka oli juuri saman ikäinen kuin Robin. Pojat tulivat todella hyvin toimeen keskenään ja niitä oli ilo katsella kun ne kylkikyljessä kulkivat lenkillä.

Sitten Robin täytti viisi vuotta ja sen muistan aina. Se sairastui outoon sairauteen jota ei mittavista tutkimuksista huolimatta saatu koskaan selvitettyä. Se menehtyi sairauden nujertamana sänkyni alle, jossa olisin nukkunut jos en olisi ollut yövuorossa juuri silloin. Minua suretti suunnattomasti että en ollut paikalla silloin kun se kipeimmin turvaani ja läsnäoloani olisi tarvinnut. En ollut paikalla sen elämän viimeisillä hetkillä. 

Rysty oli oudon oloinen kun saavuin kotiin, se kulki edelläni sängyn viereen ja kurkisti sängyn alle. Nuuhkaisi syvään ja poistui vaisusti huoneesta kuin kunnioittaen elämänkumppaninsa viimeistä sijaa. Joskus kysyin Rystyltä että, "missä Robin on?", se ei lähtenyt etsimään vaan katsoi syvälle silmiini kuin kertoen tietävänsä missä Robin on.

Elämä jatkui ilman Robinia, ilman sen energistä olemustaan ja olin vihainen maailman epäoikeudenmukaiselle tavalle säännöstellä elämää. Ainakin minä koin sen epäoikeudenmukaiseksi koska muutenkin lyhyt elämä jäi todella lyhyeksi ja vielä parhaassa iässä. Ensimmäinen oma koira on aina se ensimmäinen, siitä jää syvät muistot jotka eivät haalistu. 

Olen aina oleva koiraihminen henkeen ja vereen, yritän parhaani mukaan auttaa ihmisiä pääsemään lemmikkinsä kanssa paremman yhteiselämän alkuun. Yritän siirtää tietoni ja taitoni näihin ihmisiin. Omalla kohdallani kaikki alkoi hyvin vaatimattomalta tasolta ja kun muistaa että kukaan ei osaa luonnostaan käsitellä ammattimaisesti eläimiä niin kenenkään ei tarvitse turhaan vaipua epäonnistumisten myötä epätoivoon, vaan kannattaa hankkia tietoa jonka avulla saavuttaa onnistumisia yhdessä rakkaan koiransa kanssa.

© Marko Tammilehto 2008