POSITIIVINEN EHDOLLISTAMINEN

           

Positiivisella ehdollistamisella tarkoitetaan sitä että koiran toivottua toimintaa vahvistetaan palkitsemalla siitä välittömästi kun toimintaa esiintyy. Ehdollistamiseen on monia tapoja joista yleisin on se että koiralle näytetään lelua tai makupalaa ja sitä ei anneta ennenkuin koira keksii toiminnan joka saa lelun tai makupalan vapautumaan sen käyttöön. Aina ei koiran ympäristöön tarvitse tuoda mitään uutta, vaan poistetaan olemassa olevasta jotain sellaista mitä koira jo valmiiksi haluaa ja sen takaisin saadakseen sen täytyy keksiä toiminta joka vastaa sitä mitä ohjaaja on tarkoitttanut.

Koira joka on motivoitunut ja haluaa esim makupalaa, käyttää koko kekseliäisyytensä sen eteen että se saisi sen mitä se haluaa. Näin yksinkertaisesti koira oppii omien kykyjensä ja mekanisminsa kautta toiminnon jolle myöhemmin voimme antaa käskysanan laukaisemaan ko toiminnan.

Jos verrataan hieman eri tapoja opettaa koiraa, esim negatiivisen kokemuksen kautta oppiminen. Silloin koira kokee negatiivisia tuntemuksia ja oppii välttelemään tilannetta tai toimintoa joka laukaisee tämän tuntemuksen. Monesti siihen liittyy ohjaaja jonka toimesta tämä kaikki tapahtuu ja pahimmillaan koira vain oppii varomaan ohjaajan liikkeitä ja toimia. Koira ei siis ole oikeasti oppinut juurikaan sitä uutta asiaa vaan kaikkia niitä mitä mitä sen tulisi välttää joka kyllä lukitsee koiran toimintakyvyn ennenpitkää.

Kun koiralle opetetaan haluttuja asioita positiivisen ehdollistamisen kautta, oppii se kaiken uuden ja oleellisen positiivisessa hengessä. Ja mikä parasta, koira kokeilemalla hakee ratkaisun omin avuin jolloin se myös ikään kuin luo itse toimintamallin siihen tilanteeseen joka ei varmasti unohdu. Näin varmistetaan että koira kokee toiminnan positiivisena eikä mikään rajoita sen aktiivisuutta tai itsevarmuutta näitä opetettuja tehtäviä tehdessään. Iloinen ja yhteistyöhaluinen koira!

Esimerkki:

Jos halutaan että koira esimerkiksi käy koskettamassa vasemmalla olevaa esinettä. Laskeudutaan alas ja näytetään koiralle makupalaa. Odotetaan mitään sanomatta hetkeä milloin koira edes vilkaisee vasemmalle puolelle jolloin makupala heitetään koiran oikealle puolelle. Oikealle puolelle siksi että siten luodaan ns kontrasti ero siihen mitä se teki juuri ennen palkkiota. Sitten taas odotetaan että sama toistuu ja päästään palkitsemaan. Yllätys yllätys, koira alkaakin todella nopeasti vastaamaan palkkioon vilkuilemalla yhä nopeammin vasemmalle saadakseen makupalan. Kun tänä vaihe on helppo, ei makupalaa enää annetakkaan pelkästä vilkaisusta vaan odotetaan kauemmin kunnes koira liikahtaa vasemmalle ja taas makupala on menossa. Näin kun edetään päästään siihen lopputulosteen että koira alkaa edetä vasemmalle niin pitkälle kunnes se saa makupalan. Kun se koskettaa objektia se palkitaan heti. Näin koira on siis itse hakenut ja keksinyt mitä toimintaa ohjaaja tavoittelee vaikka ei ole sanonut sanaakaan. Tämän jälkeen kun koiraa menee ja koskee objektia, voidaan kosketukselle antaa käskysana joka lausutaan kun koira koskee esineeseen josta seuraa palkkio. Näin opetettiin ensin toiminto johon liitettiin myöhemmin käsky. Koiralla säilyi koko ajan halu tehdä töitä ja toteuttaa, ei tarvinnut kieltää tai ohjata sitä ristiriitaisin ohjein.